SUUNNITTELUTIKAPUUT

Suunnittelutikapuut FLE-ympäristössä

Pirita Seitamaa-Hakkarainen, Asta Raami, Samu Mielonen, Reeta Holma & Kai Hakkarainen
Syyskuu 1998
Helsingin yliopisto; Kotitalous- ja käsityötieteidenlaitos
Taideteollinen korkeakoulu; Medialaboratorio
Helsingin yliopisto; Psykologian laitos

(Luonnos: 3.9.1998)

1. Tiedonrakentelusta suunnitteluprosessin tukemiseen FLE-ympäristössä

Oppaan tarkoituksena on perehdyttää suunnittelutikapuiden käyttöön yhteisöllisessä Fle-suunnitteluympäristössä (Future Learning Environment). FLE-ympäristö perustuu tutkivan oppimisen lähtökohtiin ja keskittyy tieteellisen tiedon yhteisölliseen rakentamiseen. Uuden tieteellisen tiedon keksimisen ja luovan toiminnan välillä on tärkeä yhteys, tieteellinen tieto tai taiteellinen toiminta eivät perustu spontaaniin ja mystiseen toimintaan, vaan molempien toimintojen taustalla on ihmisen kognitiivinen päämäärään suuntautunut toiminta, jota voidaan periaatteessa tutkia, mallintaa ja tukea. Sekä tutkivaa oppimista että suunnitteluprosessia voidaan käsitteellistää luovan ongelmanratkaisun teorian ja sosiaalisesti jaetun asiantuntijuuden näkökulmasta. Verkostopohjainen FLE-ympäristö on suunniteltu tutkivan toiminnan periaatteisiin perustuen. Samoihin periaatteisiin pohjautuen tämä verkkoympäristö tukee myös yhteisöllistä suunnitteluprosessia.

Aluksi käsitellään lyhyesti niitä soveltavan kognitiotieteen tutkimuksia, jotka ovat auttaneet käsitteellistämään suunnittelua ensisijaisesti kognitiivisena päämääräsuuntautuneena toimintana sekä analysoineet niitä monimutkaisia tehtäväympäristöjä ja yksittäisiä suunnitteluongelmia, joita eri alojen suunnittelijat ammatissaan kohtaavat. Kognitiivinen suunnittelututkimus on käynnistynyt noin 70-luvulla, mutta erityisesti koko 90-luku on tuottanut varsin runsaasti tutkimustietoa suunnitteluprosessien luonteesta. Suunnittelututkimus on varsin selkeästi seurannut kognitiotieteen tutkimuslinjaa; 60 —70 tutkimus kohdistui luovan ongelmaratkaisuprosessin tutkimiseen ja heurististen suunnittelustrategioiden analysointiin. 80-luvulta suunnittelututkimus keskittyi asiantuntijoiden suunnitteluprosessin analysointiin sekä suunnittelualojen erityistiedon merkityksen korostamiseen. Nyt 90-luvulla on keskeisimmäksi noussut ulkoisten representaatioiden merkitys suunnitteluprosessin kognitiivisena tukena sekä erityisesti jaettuun asiantuntijuuteen perustuvien (yhteisöllisten) suunnitteluprosessien analysoiminen ja niitä tukevien verkostoympäristöjen kehittäminen.

Suunnittelutehtävät ovat avoimia, nk. heikosti määriteltyjä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan alan erityisasiantuntijatietoa. Tämä tieto on luonteeltaan sekä käsitteellistä että toiminnallista tietoa. Suunnittelun keskeisempinä vaiheena on suunnittelualueen jäsentäminen ja suunnittelijan toisaalta tehtävän annossa määritellyn (joskus hyvinkin epämääräisten vihjeiden) kontekstin rajaaminen ja suunnittelukohteen määrittäminen. Suunnitteluprosessi on dynaaminen, spiraalina etenevä prosessi, jossa erilaiset hierarkkiset vaiheet eivät selkeästi erotu toisistaan, vaan suunnittelijalla on vapaus liikkua eri abstraktiotasojen välillä ja jopa muokata annettua suunnittelutehtävää. Lähtökohtana on suunnittelijan erityistieto sekä käytännöllinen kokemus, jotka ohjaavat suunnitteluprosessin etenemistä. Erityisesti suunnitteluprosessin iteratiivista luonnetta useat suunnittelualueen tutkijat pitävät keskeisenä suunnittelulle ominaisena piirteenä. Suunnittelussa sekä toistuvat ja tarkentuvat alussa epämääräisetkin alustavat ideat, jotka prosessin edetessä kehittyvät spesifisti määritellyiksi ratkaisuiksi. Tämän toiminnan keskeisenä piirteenä on suunnittelijoille luontainen tapa käyttää visuaalisia representaatioita sekä kirjallisia muistiinpanoja tai graafisia mallikuvia suunnitteluideoiden esittämisen välineenä ja muistin ulkoisena tukena. Suunniteltava tuote koostuu kiinteästi sekä ideoista (usein visuaalisista) että niihin tiiviisti kytkeytyneistä toteutusmahdollisuuksista. Tätä prosessia voidaan verrata tieteelliseen teoriaan keksimiseen hypoteesina ja sen todentamiseen testaamisen avulla. Kahden ongelma-avaruuden malli (hypoteesi- ja testausavaruus) kuvaa sekä tieteellisten keksintöjen että suunnittelun prosessia ja luonnetta. Suunnittelijan ammattitaidosta riippuu kuinka he onnistuvat integroimaan tämän ns. idea-avaruuden ja toteutusavaruuden. Myöhemmin yksityiskohtaisesti käsitellään niitä keskeisiä suunnittelun osa-alueita, joissa abstraktit suunnitteluideat saavat kiteytyneen toteutusmuodon, ja joiden pohjalta suunnittelutikapuut on kehitetty tukemaan yhteisöllistä suunnitteluprosessia FLE-ympäristössä.

Tutkivan oppimisen tunnusmerkkinä on se, että oppiminen on ongelmanratkaisuprosessi. Oppilaita ohjataan muodostamaan ja asettamaan ongelmia ja luomaan omia työskentelyteorioita kirjallisessa tai visuaalisien mallien muodossa. Tärkeää tutkivassa oppimisessa on prosessin sosiaalisesti jakautunut luonne. Kuvio 1 kuvaa sekä tutkivan oppimisen että suunnitteluprosessin vaiheita. Kuviossa 1 esitetyt suunnitteluprosessin vaiheet ovat keskeinen osa suunnitteluprosessia mutta eri tilanteissa niiden rooli voi vaihdella ja vaiheet toistuvat useaan kertaan ennen kuin suunnittelunkohde on saavuttanut spesifioidun toteutuskelpoisen muodon.

Kuvio 1.: Suunnitteluprosessin vaiheet ja jakautunut asiantuntijuus.

Suunnitteluprosessissa on oleellista suunnittelutehtävän analysointi ja kontekstin määritteleminen. Suunnittelutehtävän kiteyttäminen edustaa ongelman asettamista ja prosessin edetessä tehtävää voidaan määritellä uudelleen, muokata tai jopa muuttaa sitä. Suunnittelija luo työskentelyideoita idea-avaruudessa ja syntyneet erityyppiset luonnokset ovat toisten yhteisössä toimivien palautteen ja arvioinnin kohteena. Suunnitteluprosessissa on keskeistä arviointi ja reflektio, jotka vievät suunnittelua eteenpäin. Suunnittelija suorittaa arviointia koko suunnitteluprosessin ajan. Lisäksi suunnittelija usein tarvitsee suunnitteluprosessin aikana uutta suunnittelun kohteeseen liittyvää syventävää tietoa. Tämän tiedon jakaminen myös muiden yhteisössä toimivien kanssa tukee yhteisöllistä suunnittelua. Suunnittelu etenee myös yhä tarkentuvien ongelmien määrittelemisen ja uusien tarkentuvien työskentelyideoiden luomisen välityksellä.

Seuraavaksi käsitellään lyhyesti kognitiiviseen suunnitteluprosessin tutkimukseen liittyvää suunnitteluprosessin luonnetta sekä suunnittelutehtävien erityispiirteitä. Tämän jälkeen kuvataan yksityiskohtaisesti yhteisöllistä suunnittelua tukevia FLE-ympäristön suunnittelutikapuita.

2. Suunnitteluympäristö ja suunnitteluprosessin luonne

Suunnitteluprosessi spiraalisena ja asteittain syvenevänä prosessina

Suunnittelutehtävät ovat avoimia ja monimutkaisia ja suunnittelun aikana on sovitettava monia ristiriitaisiakin tekijöitä. Suunnitteluprosessin kulku on ennalta määrittelemätön; samoistakin lähtöarvoista voidaan päätyä hyvin erilaisiin ratkaisuihin. Suunnittelutehtävä muodostaa eräänlaisen alustavan, yhtenäisen pohjan suunnittelulle, mutta tästä eteenpäin suunnitteluprosessi nojaa suunnittelijan kokemuksiin ja ammatilliseen tietotaitoon. Suunnitteluprosessia ovat kuvanneet monet suunnittelualojen tutkijat mm. Zeissel, 1994; Akin, 1984; Goel & Pirolli, 1992, mutta esimerkiksi Anttilan (1993) kehittämä spiraalimaisesti etenevä, mielikuvan tarkentumista kuvaava malli on käytännössä osoittautunut toimivaksi. Erityisesti malli tuo esille suunnitteluprosessin kaikissa vaiheissa itseään korjaavan, reflektiivisen luoneen. Suunnitteluprosessissa ratkaisu hahmottuu vaihe vaiheelta, useiden tarkentavien vaiheiden kautta täsmälliseksi ja hyvin määritellyksi tuotteeksi. Suunnitteluprosessissa voidaan hahmottaa periaatteessa eri vaiheita, jotka kuvaavat suunnittelun eri abstraktiotasoja (Anttila, 1993; Phal & Beinz, 1984; Culverhouse & Ball & Burton, 1992). Erilaisissa suunnitteluprosessia kuvaavissa malleissa on paljon yhtäläisiä piirteitä ja niissä luovan esiintyy ongelmanratkaisun periaatteet ja toisaalta suunnitteluongelmien tyypillinen luonne. Näitä tyypillisiä vaiheita ovat:

Tehtävän määritteleminen
Käsitteellinen suunnittelu, joka tarkoittaa erilaisten periaatteellisten ratkaisujen tekemistä (ns. perustoimintojen määrittely ja toimintasuunnitelman laatiminen)
Varsinainen suunnittelu (ns. tarkennettu mielikuva rakenteineen ja muotoineen)
Yksityiskohtien suunnittelu

Jatkuva arviointi, vertaaminen muihin suunnitteluelementteihin ja resursseihin sekä palautteen haku sisältyvät suunnitteluprosessin kaikkiin vaiheisiin. Suunnittelun eri tasojen kautta suunnittelija konkretisoi suunnittelu idean, toisin sanoen määrittelee suunnittelukohteen alkaen keskeisen ongelman määrittämisestä, mahdollisten ratkaisujen hahmottamisesta ja tähtää niiden tekemiseen näkyviksi, eksplisiittiseksi.

Goel & Pirollin (1992; Goel, 1995) mukaan suunnitteluongelmien luonne on se perustava tekijä, joka erottaa ne selkeästi omaksi luokakseen ihmisen yleensä kohtaamista ongelmista. Suunnitteluongelmat ovat luonteeltaan avoimia ja huonosti määriteltyjä; niissä on enemmän muuttujia ja näiden välillä kompleksisia vuorovaikutussuhteita kuin useissa muissa ongelmissa . Avoimissa ongelmissa ei tiedetä sen paremmin alku- kuin lopputilannettakaan eikä keinoja, joilla alkutilanne muutetaan tavoitelluksi lopputilanteeksi. Ongelmanasettelu ei paljasta kaikkea tehtävän ratkaisemiseksi tarvittavaa tietoa. Suunnittelija joutuu ratkaisemaan ja itse määrittelemään sekä suunnitteluongelman kohteen että myös kriteerit joiden varassa arvioida sekä kohdetta että prosessia (Akin, 1986). Suunnittelu kontekstin ja suunnittelutehtävän määritteleminen, jäsentäminen ja tarkentaminen ovat keskeisiä vaiheita suunnittelussa ja nämä vaiheet myös toistuvat useaan kertaan prosessin edetessä. Suunnittelijan on itsensä strukturoitava ongelma, määriteltävä ja tarkennettava suunnittelualueeseen liittyvää jäsennystä sekä tehtävän antoon liittyvää informaatiota ja toimeksiantajan tarkentamattomia joskus epämääräisiäkin toiveita ja rajoitteita. Suunnittelututkimus korostaa erityisesti ongelman määrittelyn ja ongelman strukturoinnin merkitystä. Suunnitteluelementtien määrittely alkaa yleiseltä ja periaatteelliselta tasolta. Prosessin oleellisena osana on luovien, innovatiivisten ratkaisujen tuottaminen sekä niiden kriittinen arviointi suhteessa suunnittelutehtävään.

Suunnitteluprosessia on kuvattu myös kahden ongelma-avaruuden mallina, jossa visuaaliset ideat muutetaan ja peilataan toteuttamiseen liittyviin mahdollisuuksiin (Seitamaa-Hakkarainen, 1994; Seitamaa-Hakkarainen, 1998). Tämä malli perustuu alunperin Kharin ja Dumbarin (1988) kehittämään ajatukseen tieteellisen ongelmanratkaisun luonteesta hypoteesi ja testausavaruudessa sekä Bereiterin & Scardamalian (1987) kirjoittamisprosessia kuvaavaan malliin. Suunnitteluprosessin mallissa tuodaan havainnollisesti esille kompositio- (visuaalinen) ja konstruktioavaruuksien (tekninen) välinen vuorovaikutus; joka on tyypillistä asiantuntijan suunnitteluprosessille. Suunnittelutehtävän ratkaisemiseksi edellyttää tarkan sekä kuvallisen että teknisen suunnitelman tuottamista, jotta suunniteltava tuote voitaisiin sen perusteella toteuttaa. Kompositioavaruus edustaa visuaalisten ideoiden manipulointia, jotka ovat suoraan yhteydessä kompositioavaruuteen kuuluviin materiaaleihin, tekniikoihin ja toteutuskeinoihin. Kompositio- ja konstruktioavaruuden elementit ovat varsinaisia suunnittelun kohteita, ne ovat muunneltavissa ja suunnittelijan käsiteltävissä; prosessin kuluessa suunnittelija täsmentää ja määrittelee ne yksityiskohtaisesti.

Suunnittelutikapuiden kehittämisen teoreettinen malli on johdettu Seitamaa-Hakkaraisen (1994) kahden ongelma-avaruuden mallista. Suunnittelutehtävien erityinen luonne ja se tosiasia että suunnittelija myös tarkentaa ja määrittelee suunnitteluongelmia sekä sitä kontekstia, joiden "ehtojen täyttäminen" sisältyy tehtävänantoon edellyttää mallin muuntamista siten, että myös tehtäväavaruus korostuu suunnitteluprosessissa. Kolmen-avaruuden mallissa kaikki osatekijät ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Suunnitteluprosessin varsinaiset suunnitteluratkaisuja tuottavat avaruudet muodostuvat idea-avaruudesta ja toteutusavaruudesta (vrt. kompositio- ja konstruktioavaruus). Toisin sanoen uudet, innovatiiviset suunnitteluratkaisut syntyvät idea-avaruudessa ja niitä testataan toteutusavaruuden (alan erityistietoon) perustuviin mahdollisuuksiin. Suunnitteluprosessi jakautuu erilaisiin vaiheisiin jossa abstrakti alkumielikuva kehittyy yksityiskohtaiseksi toteutettavaksi tuotteeksi. Kuviossa 2 on esitetty kolmen-avaruuden malli.

Kuvio 2: Suunnitteluprosessiin sisältyvät toiminta-avaruudet.

Malli kuvaa myös suunnitteluprosessiin kuuluvaa iteratiivista (toistuvasyklistä) ja suunnitteluideoiden spiraalina kehittyvää luonnetta. Suunnittelun kontekstin määritteleminen ja tehtävän määritteleminen ja tarkentaminen on kolmen avaruudenmallissa esitetty omaksi rajoite-avaruudeksi. Tämä perustuu siihen ajatukseen, että suunnittelijan on itsensä strukturoitava ongelma, määriteltävä ja tarkennettava suunnittelualueen jäsennystä ja tehtävän antoon liittyvää informaatiota ja toimeksiantajan esittämiä joskus epämääräisiäkin toiveita ja rajoitteita. Tätä tehtäväympäristöä suunnittelija määrittelee ja tarkentaa koko suunnitteluprosessin ajan, ja jäsennys ohjaa koko suunnitteluprosessin etenemistä. Lisäksi suunnitteluongelma on laajuutensa ja kompleksisuutensa vuoksi usein jaettava osiin ja suunnittelija esittää yhä tarkentavia kysymyksiä, joihin suunnitteluideat pyrkivät vastaamaan. Suunnittelijalla on myös mahdollisuus muokata suunnittelutehtävää siten, että se paremmin vastaa toimeksiantajan usein puutteellisiinkin toivomuksiin. Toisin sanoen suunnittelija usein joutuu itse keksimään suunnitteluongelman tai uudelleen muokkaamaan sitä, jotta se olisi mahdollista ratkaista. Tämä rajoite-avaruus ikään kuin luo suunnittelulle kehyksen tai kontekstin mutta se ei ole suunnittelun varsinainen kohde. Lisäksi suunnittelija tekee ja tallentaa suunnitteluprosessin etenemisen erilaisten suunnitteludokumenttien välityksellä. Suunnittelija voi usein itse päättää prosessin lopettamisesta ja luo arviointikriteereitä.

Seuraavaksi yksityiskohtaisesti esitettävien suunnittelutikapuiden merkitys on siinä, että ne eivät edusta seriaalista vaiheista toiseen siirtymistä (esim. aloita ongelmasta etene vaiheeseen 2 jne.), vaan suunnittelutikapuut ovat monta kertaa eri vaiheissa mukana koko suunnitteluprosessin ajan. Suunnittelutikapuut on suunniteltu jäsentämään suunnitteluprosessin eri vaiheita sekä tukemaan monimutkaisten, usein hyvin huonosti määriteltyjen suunnitteluongelmien ratkaisemista. On huomattava, että suunnittelutehtävät ja konteksti sisältävät tietoa ulkoisista ehdoista, jotka väljästi vastaavat kysymyksiin: kenelle, mitä, mihin, millaisin resurssein. Suunnittelutehtävä määrittää yleensä vain puitteet jättäen suunnittelun elementit täsmentämättä. Suunnitteluongelma ja —prosessi säilyttävät avoimen luonteensa, vaikka tehtävän annossa tehdäänkin vaihtelevia rajauksia sekä ulkoisten ehtojen, että itse suunnitteluelementtien osalta.

Suunnittelutikapuut myös jäsentävät suunnittelun aikana tuotettujen kuvallisten luonnosten, suunnittelumallien ja sekä kirjallisten työohjeiden työstämistä. Luonnostelulla muodossa tai toisessa on keskeinen merkitys suunnitteluprosessissa. Suunnitteluprosessille on tyypillistä mallien rakentaminen ja manipuloiminen, koska suunnittelussa ei voida manipuloida todellisuutta suoraan, ainoastaan todellisuuden representaatiota eli sisäistä edustustusta (Goel, 1995). Luonnostelu on ajatusten ja ideoiden hahmottelua niin konkreettiseen muotoon, että niiden arvostelu ja vertailu on mahdollista (Häti-Korkeila & Kähönen, 1985). Luonnostelu on tavoitteellista etsintää; eräänlainen graafinen ratkaisunhakumenetelmä (Goel, 1995; Rauhala, 1991). Sanallisin ja kuvallisin luonnoksin suunnittelija käsittelee ja muuntaa suunnitteluongelmia. Tämän ulkoistamisen johdosta ratkaisuajatusten vaikutukset ja merkitykset saadaan selkeämmin esille ja yhteisen keskustelun kohteeksi. Tätä varten FLE-ympäristössä suunnitteluluonnokset pudotetaan jammailusessioon, jolloin myös muut voivat osallistua yhteisesti suunnitteluidean kehittämiseen. Luonnosten luonnostelun intensiteetti vaihtelee luonnollisesti tehtävä- ja suunnittelijakohtaisesti.

3. Suunnittelutikapuut FLE-ympäristössä

Suunnittelutikapuut on FLE-ympäristössä sijoitettu KESKUSTELU foorumiin. Suunnitteluprosessi koostuu, kuten aiemmin esitettiin, kolmesta eri toiminta-avaruudesta ja jokaisella avaruudella on omat toimintafunktionsa. RAJOITE-AVARUUS liittyy suunnittelutehtävään ja kontekstin jäsentämiseen. Suunnittelualueen jäsentämistä tapahtuu eritasoisena koko suunnitteluprosessin ajan ja se suuntaa suunnitteluun liittyvien ajatusten kehittymistä. Suunnittelijalla on myös (asiantuntijuuteen perustuen) myös mahdollista tarkentaa, tai syventää suunnittelutehtävää tai jopa määritellä suunnittelutehtävä uudelleen. IDEA-AVARUUS on suunnittelijan synnyttämien ideoiden kenttä ja se etenee syventyen ja muuttuen yhä spesifimmäksi, jolloin abstrakti ideat saavat yhä konkreettisemman muodon. Tässä avaruudessa suunnittelija nimeää myös suunnitelmiensa "tason"; ajatussketsi, kehitettävä sketsi ja loppullinen vaihtoehto. Näitä luonnoksia voidaan luonnehtia mm. seuraavin käsiteparein: konkreettinen-abstrakti, yksinkertainen-monimutkainen (Eisentraut &Gunther, 1997) visuaalinen-verbaalinen, konseptuaalinen-figuraalinen. Nämä luonnostyypit eivät yleensä esiinny puhtaina, vaan erilaisina yhdistelminä. Erilaisilla ja eriluontoisilla luonnoksilla on erilaisilla käsitteiden tasolla liikuttaessa erilaisia tehtäviä ja erilaisilla representaatioilla ratkaistaan eriasteisia ja eriluonteisia ongelmia. TOTEUTUS-AVARUUS on se peili, johon suunnittelija heijastaa toteuttamiskelpoiset ideat ja etsii niille konkreettiset ja tekniset ratkaisumallit. Toteutusavaruudessa tuote saavuttaa operationaalisen ja konkreettisen muodon, jolloin tuote on periaatteessa valmistettavissa laadittujen työohjeiden mukaan. Suunnitteluprosessin malli ei edellytä, että suunnittelijan täytyy edetä missään tietyssä järjestyksessä suunnittelun eri osa-alueet painottuvat suunnitteluprosessin aikana eri tavoin ja ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa toisiinsa.

4. Rajoiteavaruus; suunnittelutehtävän ja kontekstin rajaaminen

RAJOITE-AVARUUS koostuu seuraavista toiminnoista:

DESIGN KONTEKSTI (suunnittelukirje & lisämateriaali; neuvottelut toimeksiantajan kanssa)

DESIGN TEHTÄVÄ (vastaa ongelmaa eli suunnittelijan oma kiteytys siitä, mikä on suunnittelun tavoite eli suunnittelunkohde)

KONTEKSTISTA NOUSEVAT TEKIJÄT (edustaa sellaista muistilistaa jolla kartoitetaan suunnittelualuetta, millaisia suunnittelua sääteleviä tekijöitä on annettu suunnittelukirjeessä tai millaisia rajoitteita syntyy prosessin edetessä)

SYVENTÄVÄÄ TIETOA eli uuden informaation hankkiminen (esim. manuaaleista, teknisistä selosteista)

TARKENTUVA ONGELMA, on tehtävän tarkentamista tai tehtävän uudelleen määrittelyä. Suunnittelun edetessä iso ongelma tarkentuu tai sitä ositetaan pienimmiksi ongelmiksi.

5. Idea-avaruus; työskentelyidean luominen

IDEA-AVARUUS on uusien suunnitteluideoiden synnyttämisen ja esittämisen kehto. Ne ovat usein visuaalisia luonnoksia tai verbaalisia kuvauksia. Luonnokset usein syntyvät nopeiden luonnosten sarjoina, jolloin suunnittelija muuntaa kuvia sykleissä: jokainen luonnos synnyttää uusia kuvia mielessä, jokaisesta luonnoksesta saattaa seurata uutta tulkintaa ja jälleen uusia kuvia ja kehittelyä; luonnostelu jatkuu kunnes ongelma tai alaongelma ratkeaa. Tässä on nähtävissä suunnitteluprosessin syklinen rakenne, mikään ei ilmene kerralla valmiina, vaan ratkaisun luomiseksi vaaditaan askel askeleelta etenevää transformaatiota, muuntamista visuaalisen ajattelun keinoin. Idea-avaruuden etsintää on jäsennetty suunnittelutikapuiden avulla seuraavasti:

TYÖSKENTELY IDEA kuvaa suunnittelukohteen periaatteellisia ratkaisuja tai alkumielikuvaa suunniteltavasta tuotteesta. Ensimmäiset mieleen tulevat ajatukset tai sanallisesti esitetyt päätoiminnot.

Luonnostyypit voidaan nimetä joko omaksi suunnitteluvaiheeksi tai ne voivat olla LUONNOSTELUN alajako. Luonnostelu on dialektinen; luonnosten avulla tuodaan esille, miten tehtävä on ymmärretty, toisaalta luonnosten lukeminen nostaa esiin uusia kysymyksiä ja herättää tulkintoja. Kokonaisuus ja osat kehittyvät prosessissa samanaikaisesti. Luonnoksissa kehittyvät sementtiset merkitykset ja syntaktinen muoto.

AJATUSLUONNOS edustaa alkumielikuvasta johdettua visuaalista mallia tai ideaa tuotteesta. Jokainen uusi nopeasti tuotettu luonnos nimetään ajatusluonnokseksi joka usein edustaa abstraktia mallia tai yhtä suunnitteluelementtiä. Tarkentuva mielikuva.

KEHITETTÄVÄ LUONNOS edustaa sitä luonnosta jota lähdetään kehittelemään eteenpäin. Edustaa valittua suuntaa ja sen uusia versioita ja ovat tarkentuvia, useita suunnitteluelementtejä sisältäviä ja yksityisongelmia.

LOPPULUONNOS edustaa lopullista valmista suunnitelma, jossa kaikki suunnitteluelementit on lopullisesti määritelty ja ratkaistu. Lopullisia luonnoksia voi luonnollisesti olla useampia.

6. Toteutus-avaruus; idean konkretisointi

TOTEUTUS-AVARUUS edustaa tekniseen totuttamiseen liittyviä ratkaisumahdollisuuksia ja malleja. Teknisiä elementtejä ratkaistaan usein samanaikaisesti idea-avaruuden kanssa. Ne koostuvat konkreettisista materiaaliin, rakenteeseen ja teknisiin ominaisuuksiin liittyvistä vaihtoehdoista. Suunnittelu- ja toteutuspuolen miettiminen joustavasti yhtäaikaa.

TEKNISET RATKAISUIDEAT edustavat niitä suunnittelijan ajatuksia ja ratkaisuja joilla idea-avaruudessa esitetty ratkaisu voidaan teknisesti toteuttaa.

TOTEUTUSRATKAISUT liittyvät ratkaisuihin ja toteutusjärjestyksen suunnitteluun

TYÖOHJE on loppuluonnoksen esittäminen yksityiskohtaisena työpiirustuksena tai työjärjestyksen esittämisenä.

7. Jaettu asiantuntijuus suunnitteluprosessin tukena

FLE-ympäristö tukee monin tavoin yhteisöllistä suunnitteluprosessia. Kommentointi ja kriittinen arviointi ja palaute ovat suunnittelijoiden toisilleen antamaa tukea ja asiantuntemuksen välittämistä. Koska ympäristö on avoin ja jokainen prosessiin osallistuja voi antaa palautetta toisten työvaiheisiin, luonnoksiin, ratkaisuehdotuksiin. Sen lisäksi tärkeänä elementtinä on suunnitteluun liittyvän syventävän tiedon jakaminen kaikille osallistujille. FLE-ympäristö mahdollistaa myös eri asiantuntijoista koostuvan yhteissuunnittelun, jolloin jokainen vastaa omasta osaamisalueestaan, mutta jossa löytyneet ratkaisut täytyy yhteen sovittaa kiinteäsi. Keskustelufoorumissa on seuraavat jaettua asijantuntijuutta edustavat toiminnot:

KOMMENTTI, toisten suunnittelijoiden palaute, arviointi tai neuvot ja ehdotukset tehtävän ratkaisemiseksi.

APUA eli avunpyyntö kohdattuihin suunnitteluesteisiin.

METAKOMMENTTI, edustaa koko suunnitteluprosessin toteutumiseen liittyvää palautetta

Keskeistä FLE —ympäristössä on se, että suunnitteluobjekti voidaan välittää muokattavaksi muiden ryhmään kuuluville jäsenille. JAMMAILUSESSIOSSA suunnitteluobjekti pudotetaan asiakkaan, asiantuntijaryhmän (opiskelijayhteisön) arvioitavaksi, muokattavaksi ja nähtäväksi. Jammailusessio toimii myös assosiatiivisena flow tilana. JAMMAILU tukee sosiaalisesti jaetun asiantuntijuuden ja yhteissuunnittelun periaatteita. JAMMAILUSESSIOON pudotetut luonnokset ovat myös toisten suunnitteluprosessiin osallistujien muokattavissa ja edelleen kehitettävissä. Myös suunnitteluprosessin aikana syntyneiden luonnosten kehittyminen tallentuu eli luonnosteluprosessi tulee näkyväksi prosessi-portfolioksi (yhden työn suunnitteluvaiheita kuvaava esitysmuoto)

Luonnosten kommentointia ja syventävän tiedon jakaminen muille kollektiivisesti tapahtuu prosessin luonnollisen sykkeen mukaisesti. Tämä edellyttää sitä että vuorovaikutusta ryhmän välillä on koko prosessin ajan. Pudottamalla luonnoksen jammailusessioon tekijä itse määrittää idean/luonnoksen julkaistavaksi. Suunnitteluun oleellisesti kuuluu työskentelyn jatkuva arviointi, mutta projektin lopussa voidaan järjestää yhteinen ARVIOINTI sessiossa. Luonnosten ja valmiin työn esillepano eli yhteenvetoon prosessin loppuun liittyvä toimintaa joka esitetään näytekansion (= parhaat työt) tyyppisesti.