Luovuus ja design

Luovuus on usein tärkeä osa designprosessia, muotoilijan minäkuvaa ja suunnittelutyön tuotoksia. Luovuus on myös tärkeä arviointiperuste. Luovuus itsessään ei tietenkään takaa designia, eikä luovuus ole välttämättä edes onnistuneen designin perusedellytys: usein hyvä design perustuu jo kauan aikaa sitten keksittyihin ideoihin ja tapoihin tehdä, ja niistä ponnistamalla tuotetaan nykyhetkeen sopivin designratkaisu. Kyse on siis pitkälti soveltamisesta, eikä – kuten usein luullaan – uuden keksimisestä.
Designprosessissa luovuutta voidaan kokea, hyödyntää ja mitata monella tasolla. Luovat läpimurrot tapahtuvat usein pitkällisen perehtymisen myötä, kun designongelmaa määritellään niin sanotussa hautomisvaiheessa. Hautomisvaiheessa suunnittelu voi tuntua pysähtyneeltä, kun suunnittelija käsittelee tietoisesti ja alitajuisesti haasteen eri ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia. Tänä aikana tapahtuu usein sisäisiä ahaa-elämyksiä, ideoita ja havaintoja. Osa luovista ideoista vaikuttaa toista lupaavammilta jatkokehittämisen kannalta.
Luovuutta voi hyödyntää suunnittelun monissa eri vaiheissa: peruskartoituksessa, ongelman määrittelyssä, ratkaisuvaihtoehtojen tuottamisessa, niiden karsimisessa ja jatkokehittämisessä.

”Most creative persons don’t follow a career laid out for them, but invent their job as they go along.” Mihaly Csikszentmihalyi

Peruskartoituksessa etsitään yleensä suunnitteluhaasteen ja siitä muotoiltavan ongelman ja ratkaisun kannalta oleellisia asioita. Näitä tiedonjyväsiä voi kuvata palapelin palasina, jotka ovat osa rakennettavaa ratkaisua. Mikäli palaset ovat yhteensopimattomia, ei ratkaisua synny kuin ehkä väkisin runnomalla. Toisaalta jos sopivia palasia on riittävästi, on ratkaisullekin yleensä useita eri kokoamisvaihtoehtoja. Usein onkin hyödyllistä pystyä keräämään eri tavoin hyödyllisiä tiedonpaloja useasta eri näkökulmasta, etenkin sellaisista, jotka eivät ole tekijälle ennestään tuttuja. Tämä rikastaa sekä ongelman että mahdollisten ratkaisujen luonnetta.
Ongelman määrittelyssä voi myös pyrkiä toimimaan luovasti ja tuottamaan luovia ratkaisuja. Usein aiheeseen perehtymätön ihminen pystyy näkemään ongelmia aihealueessa, jonka suhteen perehtynyt asiantuntija saattaa olla jo osittain sokea. Ongelmien keksiminen ei kuitenkaan takaa vielä niiden tärkeyttä tai etenkään ratkaisua, vaan on kartoitettava myös puuttuvaa asiantuntemusta.
Ongelmien määrittelyssä voi pyrkiä luovaan toimintaan myös keksimällä mahdollisimman monta erilaista ongelmaa siten, että aihealue jaetaan osiin ja näitä osaongelmia yhdistellään keskenään: autoiluun sisältyviä ongelma-aiheita voi jakaa esimerkiksi eri aistien, nopeuksien, ajotyylien, paikkojen, sosiaalisten tilanteiden, opasteiden ja automallien perusteella. Näitä yhdistelemällä voi keksiä satoja erilaisia designhaasteen lähtökohtia. Toinen vaihtoehto on luottaa tilanteen ja tarkkailun synnyttämään oivallukseen: uppoutumalla tarkkailijan roolissa ongelma-alueen ympäristöön ja toimintaan voi toisinaan kokea erittäin hyödyllisiä ahaa-elämyksiä, jotka johtavat luovaan ongelmanmäärittelyyn.

Luovuus ryhmässä

Ryhmässä mietittynä peruskartoitus ja ongelman alkumäärittely ovat lähes poikkeuksetta moniulotteisempia kuin yksinään tehdyt, jo pelkästään useiden näkökulmien ansiosta. Ryhmätyöskentelyssä ensimmäiset ajatukset puhutaan, piirretään tai kirjoitetaan auki muiden tutkittavaksi, mikä heti alkuvaiheessa auttaa kehittämään ideoita pidemmälle. Tämänkaltaisessa tilanteessa on jo hyvin vaikea puhua kuka on luova tai kenen ansiosta luova tuotos syntyi.
Muotoiluhaasteen tai lähtöongelman ja varsinaisten ratkaisuehdotusten välinen suhde on harvoin yksisuuntainen: ongelma määrittää mahdollisia ratkaisuja, joiden jatkoideointi puolestaan rajaa ongelmaa lisää tai voi jopa tehdä sen yhdentekeväksi. Ratkaisuja etsittäessä toimii useiden läpikäytyjen vaihtoehtojen ja näkökulmien lisäksi myös leikin ja kokeilun periaate: ota välillä yksi idea ja kehittele sitä ilman liiallista itsekritiikkiä eteenpäin, mikäli se tuntuu oikealta. Ratkaisujen välillä valitsemisessa piileekin yksi luovan designtoiminnan suurista haasteista: moni suunnittelija tai ryhmä osaa määritellä lukuisia designhaasteita ja niihin lähes loputtoman määrän ratkaisuja. Vaikeampaa on sen sijaan löytää ongelmista oleellisin ja ratkaisuista lupaavimmat, joiden jatkokehittämiseen kannattaa käyttää eniten aikaa.
Valinnassa hiljainen tieto ja asiantuntemus suunniteltavasta alueesta ovat usein suureksi hyödyksi: suunnittelija tuntee, että tietty ratkaisun lähtöidea on lupaavin, vaikka ei osaa sitä täysin vielä pukea sanoiksi. Vasta kun ideaa on kehitelty eteenpäin ja se on saanut konkreettisemman muodon, on sitä yleensä mahdollista verrata muihin. Valintatilanteen kriittisyys ratkaisuehdotuksia karsittaessa ei kuitenkaan tarkoita sitä, että luova suunnittelija perehtyy aiheeseen, kehittää ongelman ja sitten kuin tyhjästä usein vetää erinomaisen ratkaisun haasteeseen. Lähes poikkeuksetta onnistuneen ratkaisun löytäminen edellyttää uupumatonta eri vaihtoehtojen läpikäyntiä, arviointia ja jatkokehittämistä. Voidaankin sanoa, että luovuus on usein enemmän työtä ja hikeä kuin vain inspiraatiota.

Historiallinen käsitys luovuudesta

Luovuus on hyvin pitkään nähty tiettyjen ihmisten (esim. lahjakkaat, mielisairaat), erityisosaajien (tietyt ammattiryhmät, kuten taiteilijat) ja tietyllä tavalla elävien (kärsivä taiteilija) erityisominaisuutena tai yksinoikeutena.
Luovuus on tehty mystiseksi kertomalla keillä sitä on selittämättä kuitenkaan, mistä luovuus tulee, miten sitä voidaan arvioida ja onko sitä mahdollista kehittää.
Luovuuden määrittely on myös ollut hankalaa, koska luovuutta on johdettu usein suoraan joko ihmisestä (tekijän luovuus), tekemisen tavasta (prosessin luovuus) tai syntyneistä tuotoksista (tuotteen luovuus).
Historiallisesti luovuus on ollut sekä kapeasti että epämääräisesti jaoteltu käsite. Kapea se on ollut, koska sen piiriin ei ole laskettu läheskään kaikkia nykyään tunnistettuja luovuuden lajeja tai muotoja. Luovuuden leimaa käytettiinkin aikaisemmin erityisesti taiteilijoiden kohdalla ilmaisemaan heille ominaista kekseliäisyyttä tai luomistyyliä.
Historiallisesti luovuuden käsite on myös ollut jakamaton: luovuuden ei ole nähty rakentuvan osa-alueista, jotka voivat ilmetä myös toisistaan riippumatta. Nykypäivänä sen sijaan on yleistä puhua arkipäiväisestä, matemaattisesta, kielellisestä, historiallisesta tai vaikkapa henkilökohtaisesta luovuudesta.

”You miss 100% of the shots you don't take.” Wayne Gretzky

Nykykäsitys luovuudesta

Nykykäsitys luovuudesta etenkin kognitiotieteiden näkökulmasta on historiallista käsitystä laajempi ja avoimempi. Tutkijat myöntävät myös, että luovuus on vieläkin vaikea määrittää aukottomasti, ja että se on luonteeltaan moniselitteinen. Luovuutta on tutkittu suhteellisen vähän ja onkin paljon asioita, joita luovuudesta ei ymmärretä.
Nykykäsitys luovuudesta on siis vielä vähemmän yksimielinen luovuuden
• määritelmästä
• arviointi- ja mittaustavoista
• luovuuden, älykkyyden ja tiedon suhteesta
• luovuutta synnyttävistä osatekijöistä (geenit, varhaislapsuus, asiantuntijuus, prosessiosaaminen).
Tästäkin huolimatta käsitys luovuudesta on nykyisin huomattavasti aiempaa mielekkäämpi esimerkiksi suunnittelun ja opetustyön kannalta: se ei tee luovuudesta kenenkään yksinoikeutta tai arvalla heitettävää ominaisuutta. Luovuutta, kuten muitakin ominaisuuksia on mahdollista kehittää – eikä ihmisiä voi luokitella luoviksi ja ei-luoviksi.

Nykyisessä luovuuden teoriassa on useita merkittäviä eroja historialliseen luovuuskäsitykseen:

• Luova työ edellyttää usein kovaa työtä ja ponnisteluja.
• Yhteiskunnan kannalta ei-luova prosessi voi olla yksilön kannalta luova ja tätä kautta arvokas yksilölle.

Luovia läpimurtoja tehdään usein hankitun asiantuntijuuden kautta.
Luovat ideat edellyttävät usein mahdollisuuden antamista idean syntymiselle (ts. luovuutta ei usein ole mahdollista pakottaa mekaanisella prosessilla).
Luova toiminta on usein hajautunut ihmisten välisiin prosesseihin, eikä sitä voida aina palauttaa tiettyjen ihmisten ominaisuuksiksi.
Luovuus ammentaa paljon ihmisten hiljaisesta tiedosta, jota on mahdollista kehittää, vaikka sitä ei pystyisikään aina selittämään ääneen.

”Lahjakkuutta syttyy ja sammuu elämän aikana. Ratkaisevaa on harjoittelu, opiskelu ja nauttiminen siitä mitä tekee.” Dean K. Simonton

Yleiset virhekäsitykset luovuudesta

Luovuus = geeniperimä
Vaikka perimällä uskotaankin olevan jonkinlainen vaikutus yksilöiden luovaan toimintaan, ei sitä tunneta kovin hyvin, eikä sitä myöskään yleisesti pidetä luovuuden ainoana (tai edes tärkeimpänä) osatekijänä.


Luovuus = varhaislapsuuden virikkeet
Yleisen käsityksen mukaan monialaisesti taidollisia lapsia pidetään luovina ja lapsuuden ympäristön virikkeitä yhtenä luovuutta muokkaavana tekijän. Tutkimus ei kuitenkaan tue yksiselitteisesti luovuuden syntymistä tiettyjen ulkoisten virikkeiden (kuten taiteet, musiikki tai matematiikka) kautta. Virikkeet eivät aina ole välttämättömiä ja sellaisiksi voidaan laskea myös monet muut kuin niin sanotut historiallisesti luoviksi leimatut alueet (kuten esimerkiksi taiteet).


Luovuus = taide
Taide pyrkii usein olemaan luovaa, mutta kaikki taide ei välttämättä täytä kaikkia luovuuden näkökulmia. Luovuus ei myöskään ole taiteen tai sen tekijöiden yksinoikeus, joka automaattisesti tulee alan koulutuksen tai tekemisen kautta.

Luovuus = sattumanvarainen ominaisuus
Luovuutta pystyy tutkijoiden mukaan harjoittaman. Tämän kautta on helppo ymmärtää, että luovuus ei ole vain satunnaisesti jonkun henkilön ominaisuuden kautta määrittyvä lahja, vaan ainakin osittain harjoitettava taito, joka löytyy jokaiselta ihmiseltä. Aktiivinen luovien taitojen käyttö ja harjoitus lisää todennäköisyyttä luovuuteen.

Luovuus = hulluus, köyhyys tai kärsimys
Usein, etenkin taiteissa, luovuus on liitetty mielenterveyden järkkymisen, kärsimyksen tai köyhyyden kokemuksiin. Vaikka äärimmäiset tilat voivat tarjota mahdollisuuden lähestyä tuttujakin asioita tuoreista näkökulmista ja tätä kautta tarjota mahdollisuuden luovaan ideaan, eivät ne ole luovan toiminnan tai luovuuden edellytys.


Luovuus = prosessi tai mekanismi
Luovuutta ei usein pystytä yksiselitteisesti purkamaan miksikään mekanismiksi tai tekemisen tavaksi, joka takaa luovan toiminnan tai tulokset. Luovuuden osatekijöitä tutkimalla on mahdollista ruokkia ideoiden syntymistä, helpottaa niiden välisen lupaavuuden arviointi ja kehittää tapoja satunnaisten ideoiden syntymiselle. Nämä eivät yksinään kuitenkaan takaa luovuutta, sen paremmin ihmisessä, toiminnassa kuin lopputuloksessakaan. Luovuus ei siis ole mekanisoitavissa menettelytavoiksi, jotka takaavat onnistuneen lopputuloksen.

Luovuus = elämänvaihe
Usein luovuus mielletään myös tiettyyn elämänvaiheeseen tai ikään kuuluvaksi. On mahdollista, että toiset luovuuden muodot ovat yleisempiä joissakin elämänvaiheissa. Varmaa selitystä tälle ei kuitenkaan tunneta, eikä se tarkoita, että kaikki luovuus sen kaikissa muodoissa rajoittuisi vain tiettyyn vaiheeseen elämää.


Luovuus = tietty ammatti
Luovuus on usein ajateltu myös tietyissä ammateissa toimivien erityisoikeudeksi. Tämä johtuu osaltaan tällaisten ammattien ideoiden näkyvyydestä ja niille annetusta arvostuksesta. Taiteilijan tai mainoksentekijän luovuus on usein kaikkien nähtävissä ja vertailtavissa, kun taas moni arkipäiväinen tai jopa tuotesuunnittelullinen luovuus voi jäädä täysin taka-alalle. Näkyvyys ei kuitenkaan ole luovuuden määritelmä, eli myös toiminta ja tuotokset, jotka eivät ole näkyvissä voivat olla luovia.

”Minä olen usein ajatellut, että mikä se on, joka määrää, mikä on oikea taideteos. Ja aina minä olen tullut siihen, että tärkeintä on se, että taiteilija on itse nauttinut tehdessään sitä, se silloin aina saapi jotakin puhdasta.” Eero Järnefelt